Olin jo onnistunut unohtamaan suomalaisen tunarin/huijarin, joka Martiniquen Le Marinissa huijaa läpikulkevia suomalaisveneilijöitä. Easy Sailing Services on meidän purjehduksesta tehnyt tosi vaikeaa ja kallista.
Tänään latasimme taas moottorilla akkuja. Laiturilla on sähköt, mutta mistään ei löydy sopivaa töpseliä tolppaan. Ei edes rahalla. Kun kone käynnistetään latausta varten, pyöritän aina hetken myös akselia. Tämä siksi,että joskus koneen käyttöväli voi olla viikkoja tai jopa kuukausia. Tämä rutiini huolehtii siitä, että akselia joskus pyöräytetään. Sama rutiini on käytössä myös vedenteossa, aina kun vesikone käynnistetään, pyöräytetään akselia hieman käsin.
Nyt kuului taas paha kolina, kun vaihde laitettiin päälle. Juuri olimme vaihtaneet vakionopeusakselin, sillä se heitti rasvat pihalle ja jumitti. Oli se tätä ennen kolissutkin. Uusi vanha, varastosta löytynyt kerran jo käytöstä poistettu akseli ei kestänyt kuin muutaman tunnin. Nyt löysimme kuitenkin syyn. Idiootti Simo oli vaihtanut prikkojen paikkaa ja vakionopeusakseli ei ollut säädetyssä etäisyydessä vaihdelaatikkoon nähden.
Painelaakeri oli asennettu niin, että se nojasi suoraan laipioon. Kumitassuista ei ollut tässä paljon apua.
No hyvä, että ongelma selvisi täällä eikä Tyynellämerellä. Meidän pitää huomenna yrittää perua maasta
poiskirjautuminen. Tulevaisuus riippuu aika paljon siitä, kuinka nopeasti saamme uuden vakionopeusakselin.
Kiroan alimpaan helvettiin ne, jotka suosittelivat minulle Simoa!!!
Metsäretken päätteeksi kävimme seuraavana päivänä kirjautumassa ulos Panamasta. Yövyimme hotellissa, joka oli aivan Balboa Yacht Clubin naapurissa. Niinpä meidän oli aamulla helppo kävellä tapaamispaikalle.
Hetken odottelun jälkeen sain katsekontaktin ravintolan terassin kaiteeseen novailevan naisen kanssa. Hän, kuten mekin, olimme sen oloisia, että odotamme jotakin. Ravintolakaan ei vielä edes ollut auki. Hän ojensi meille meidän Zarpen eli veneen ulosselvityspaperin. Lisäksi saimme nipun kopioita meidän passeista ja veneen papereista. Otimme muutaman askeleen ja olimme passintarkastustoimistossa. Pari minuuttia ja passimme oli leimattu. Koko hommaan taisi mennä yhteensä vartti, siinäkin oli jo mukana kävelymatka hotellihuoneelta.
Metsässä kastuneet vaatteemme eivät olleet paljon yön aikana kuivaneet, joten reput olivat painavat. Päädyimme ottamaan taksin Albrookiin sen sijaan, että olisimme kävelleet bussipysäkille. Ajatus oli tehdä vähän vielä ostoksia kauppakeskuksessa, mutta metsä oli tainnut viedä meistä parhaat mehut ja suuntasimme hyvin pian bussiterminaalin puolelle. Kun löysimme oikein lähtölaiturin, peruutti bussi siitä juuri pois. Otti kuitenkin meidät vielä kyytiin.
Vaikka venehommat olivatkin jo hyvällä mallilla ennen metsään menemistä, riittää jotain pientä hommaa aina. Esimerkiksi tämä blogi yritetään nyt ensimmäistä kertaa lähettää satelliittipuhelimen kautta. Puhelinta on kyllä testattu jo aiemmin, mutta ei blogin lähetystä.
Olisimme kuitenkin ainakin henkisesti enemmän kuin valmiit lähtemään merelle. Nyt odotamme vain sopivia tuulia. Varsinaiset hyvät tuulet ovat tähän aikaan harvassa, mutta kohtuullisetkin tuulet riittäisivät. Tai oikeastaan meille riittäisi se, että tuulta olisi sen verran, että pääsisimme eteenpäin. Pari päivää sitten näytti siltä, että torstaina voisi olla mahdollista lähteä. Se tuuli on nyt valitettavasti ennusteista hävinnyt.
Kaikkien ennusteiden mukaan Galapagosin jälkeen pitäisi tuulten olla ihan ok, täältä vain on sinne hyvään tuulialueeseen n. 800 mailia.
Purjehdustuulia odotellessa oli hyvä lähteä metsään. Kun saavuimme Panamaan, menimme suoraan Shelter Bay Marinaan, kanavan suulle. Tiesimme Portobelossa asuvasta suomalaisperheestä, mutta reittimme ei tällä kertaa vienyt sinne. Ollessamme Panama Cityssä, olimme yhteydessä Heikki Rissaseen. Silloin eivät kuitenkaan aikataulut menneet aivan yksiin, joten tapaaminen jäi.
Viime viikolla Heikki oli taas käymässä Panama Cityssä ja soitti meille, josko olisimme vielä siellä. Emme enää olleet, mutta saimme viikonlopuksi kutsun mökille metsään.
Sademetsässä yllättäen sataa joskus, varsinkin kun on jo sadekausi. Tästä kuitenkin lisää vähän myöhemmin.
Lauantaiaamuna hyppäsimme aikaisin aamulla bussiin ja matkasimme Panama Cityyn, jossa vaihdoimme Coloniin vievään bussiin. Jonkin verran ennen Colonia, piti jäädä pois bussista Sabanitas nimisessä paikassa. Tässä supermarketin katoksessa odottelimme hetken Heikkiä. Hänellä ei tainnut olla kovin vaikeaa meitä tästä löytää, sillä olimmehan ainoat turistin näköiset näissä maisemissa.
Ruokaostosten jälkeen suuntasimme ylös vuorelle. Alkumatkasta oli jonkin verran taloja, mutta aika äkkiä olimme hyvin kuoppaisella ja autiolla tiellä. Tälle tielle ei olisi mitään asiaa ilman kunnon maastoautoa. Ne harvat paikalliset, joita tien varrella asuu, liikkuvat kävellen tai hevosella. Tunnin pomputuksen jälkeen saavuimme perille.
Mökki oli oikeasti hyvin varusteltu talo. Vesijohtoa ei tänne tule, mutta sadevesi kerätään suureen säiliöön katolta. Sähköjen osalta maailma on sama kuin veneessä, aurinkopaneelit ja akut. Hella ja jääkaappi toimivat kaasulla.
Ensimmäinen ilta kului rattoisasti tarinoita kertoen. Heikillä varsinkin riitti mielenkiintoisia juttuja, onhan hän purjehtinut Karibialle jo lähes 30 vuotta sitten. Täällä Panamassakin hän on jo ehtinyt asua 90-luvulta alkaen. Ja yleensäkin juttua riittää, kun meitä suomalaisia osuu samaan paikkaan. Ei meitä liikaa täällä maailmalla ole.
Seuraavana päiväna oli aika lähteä metsään. Pelkästään huviretkestä ei ollut kysymys, Heikki halusi asentaa riistakameroita. Osa kameroiden asennuksista oli helppoja, kuten tässä kuvassa.
Seuraavaksi katsottiin ylös päin. Osa kameroiden asennuspaikoista sijaitsi vähän korkeammalla, puun latvassa. Tässä katsotaan sopivaa paikkaa.
Aiemmin, jo puhelimessa, Heikki oli puhunut vievänsä kameroita puihin. Silloin vähän mietin, että miten hän sinne oikein kiipeää. Nyt se selvisi, kiipeilyköydellä. Köydessä on kiinni sellainen järjestelmä, että puuhun pääsee melko helposti.
Videolta näkee paremmin, kuinka puuhun meno onnistuu.
Puissa olevilla kameroilla yritetään kuvata lähinnä apinoita. Maassa oleville kameroille sen sijaan esiintyvät jaguaarit ja muut kissat.
Me emme nähneet mettsässä yhtään isoa tai pienempääkään kissaa, taisivat pelätä meitä enemmän kuin me niitä. Ja yöeläimiähän kissat ovat. Emme myöskään nähneet muita hurjia, kuten vaikka jättimäisiä käärmeitä, joita metsässä asuu. Mökin seinällä oli varmuuden vuoksi käärmekoukku, jolla ne olisi voinut viskata takaisin metsään, jos olisivat terassille uskaltautuneet. Minä kyllä lupasin heti olla koukkua käyttämättä ja huutaa vain apua tarpeen tullen.
Olisihan se ollut jännää villieläimiä nähdä, mutta ehkä sekä eläimet että minä olemme sitä mieltä, että parempi kuin pidämme pienen hajuraon. Heikillä oli kyllä näyttää kovin upeita kuvia viidakon eläimistä, jotka ovat hänen riistakameroille tallentuneet. Tiesimme siis olevamme samassa metsässä monen muun kulkijan kanssa.
Tällaisia muurahaiskekoja oli poluilla siellä sun täällä. Oikeasti muurahaiset ovat maan alla ja "savupiippu" on vain kulkureitti. Keko syntyy siitä, että siivoojamuurahaiset kantavat pesästä ulosteet ulos. Keko näytää vain hiekalta, mutta on oikeasti tosi tehokasta lannoitetta. Lusikallinen kukkapenkkiin on sopiva annostus. Nämä keot tasoittuvat aina sateen tullen, joten seuraavana päivänä syntyy aina uudet keot.
Metsä oli täynnä toinen toistaan vihreämpiä kasveja. Suuri yllätys oli, kun puiden lomasta löytyi kaktus, ja vielä täydessä kukassa.
Tie oli tullessa meidän mielestä hurja, mutta perille pääsimme suht helposti, vain yhteen ylämäkeen meinasimme juuttua. Heikki kokeneena tiesi, että sateen jälkeen ei olekaan enää niin helppoa. Niinpä hän laittoi autoon rengasketjut. Tätä ennen olin luullut, että ketjuja käytetään vain talven liukkailla. Nyt ymmärrän, että savinen tie voi olla jopa luntakin liukkaampaa.
Ensimmäisen päivän metsäretkillä oli hyvä sää. Toisena päivänä sade pääsi yllättämään meidät. Heikin oli vielä tarkoitus kiivetä yhteen puuhun viemään kamera, mutta sää päätti toisin. Olimme jo suuren puun juurella, valmiina ampumaan ritsalla kiipeilyköyden vetonarun oksan yli,kun alkoi vähän ripottelemaan. No eihän siitä mitään, odotetaan, kohta se loppuu. Vaan ei loppunut, voimistui entisestään, kunnes hytisimme likomärkinä kaatosateessa. Oli aika luovuttaa ja palata mökille. Takaisin päästyämme sää tietenkin kirkastui, mutta oli liian märkää ja myöhäistä lähteä takaisin.
Sateella kaikki poluit muuttuivat pieniksi puroiksi.
Sammakko taisi tykätä sateesta vähän meitä enemmän.
Kaksi yötä vietimme mökillä ja ne olivat kyllä ikimuistoiset, ainakin minulle. Minähän en oikein ole Suomessakaan koskaan käynyt oikeassa metsässä.
Valitettavasti kuvat jäi paluumatkalla ottamatta. Jos meistä tie oli ylös mennessä kuoppainen, niin nyt rankkasateen jälkeen tie oli aivan käsittämättömän hurja. Taitavasti Heikki kuitenkin sopivat kohdat renkaiden alle löysi ja pääsimme turvallisesti takaisin ihmisvilinään.
Olimme suunnitelleet menevämme bussilla takaisin Panama Cityyn, mutta bussi lähti juuri nenämme edestä, kun olimme tien toisella puolella. Ilta alkoi jo hämärtymään, emmekä tienneet, kuinka kauan seuraavan bussin tulo kestäisi. Voisi olla puoli tuntia tai tunnin, tai vaikka kaksi. Rupesimme harkitsemaan taksikyytiä. Löysin sattumalta hyväkuntoisen taksin ja kuskin kanssa pääsimme sopivaan yhteisymmärrykseen reilun tunnin kestävän matkan hinnasta. Kahden metsässä tarvotun päivän jälkeen oli luksusta lysähtää taksin takapenkille.
Vielä enemmän luksukseksi ilta muuttui, sillä seuraavaksi päiväksi meillä oli sovittu tapaaminen meidän agentin kanssa Panamasta ulos kirjautumista varten. Vista Mar Marinassa, jossa Iiris on, ei voi muodollisuuksia hoitaa. Päätimme jäädä Panama Cityyn yöksi, koska bussimatka marinasta Cityyn kestää kuitenkin vähintään puolitoista tuntia.
Nyt oli aika nostaa jalat ylös.
Paitsi, että ensin piti laittaa sateessa kastuneet vaatteet vähän kuivamaan...
